Koulujen segregaatio keskusteluttaa nyt laajasti. Hyvä niin, sillä tämä on asia, jonka olen nostanut erityisesti keskiköön apulaispormestarikaudellani. 

Koulujen eriytyminen kertoo yhteiskunnan eriytymisestä, yhteiskunnan kahtiajaosta, joka johtaa pahoinvointiin, yhteiskunnallisiin häiriöihin ja taloudellisen kasvun hidastumiseen.

Turussa on monista syistä johtuen poikkeuksellisen vahvasti eriytyneet koulut. Osittain tämä johtuu eriytyneestä kaupunkirakenteesta, sillä olemme keskittäneet vuokra-asumisen tiettyihin lähiöihin ja toisaalta säästäneet jotkin lähiöt pelkästään pientaloille ja omistusasumiselle. Tokikin tätä on edistänyt jo 1970-luvulla rakennetut suuret lähiöt, joiden isot, mutta edulliset perheasunnot ovat houkutelleet pienituloisia. 

Tämän lisäksi olemme tietoisesti panostaneet erityisopetuksen niin sanotun keskitetyn palvelun kouluihin eli erityiskouluihin, jolloin tavallisten lähikoulujen erityisopetukseen panostaminen on jäänyt. Lisätukea tarvitsevat on ”lähetetty pois”, erotettu omaksi ryhmäkseen. Lisäksi painotetun opetuksen luokat eli niin sanotut erikoisluokat on keskitetty keskustan kouluihin saavutettavuuden takia ja valinnan mahdollisuus on houkutellut aktiivisia vanhempia. 

Kuitenkin, vaikka koulut Turussa ovat eriytyneet, on opetuksen taso pysynyt kaikkialla erittäin hyvänä. S2-oppilaiden määrä ei kerro koulun tasosta, vaan siitä, että monilla lapsilla äidinkieli on muu kuin suomi. Jokainen koulu näkee ja kuulee oppilaansa ja positiivisen diskriminaatiorahoituksen myötä olemme pystyneet tukemaan juuri niitä kouluja, joissa lapset ovat tarvinneet enemmän tukea. Niissä luokkakoot ovat pysyneet maltillisina ja tukea on pystytty tarjoamaan. Ainoa mitä emme ole niissä pystyneet tarjoamaan on suomenkielistä kaveruutta, suomenkielistä ympäristöä ja sitä kautta riittävää kotoutumista. Emme ole myöskään pystyneet tarjoamaa lähikoulua enemmän tukea tarvitseville. 

Itse olen saanut omakohtaisen kokemuksen yhdestä näistä positiivisen diskriminaatiorahan tukemista kouluista, kun lapseni ovat käyneet koulun, jossa yli puolella on muu kuin suomi tai ruotsi äidinkielenä. Omalta asuinalueeltani suunnataan monesti alueen toiseen lähikouluun, mutta meidän lapset ovat käyneet koulun, joka on oikeasti lähinnä. He ovat saaneet apua ja tukea nopeasti omiin matkan varrella tulleisiin haasteisiin ja pienissä luokissa heitä on kuultu, kuunneltu ja tuettu. Heille monikulttuurisuus on ollut arkea jo lähipäiväkodista asti ja ovat tarjonneet suomenkielistä toveruutta luokillaan. Missään nimessä he eivät ole saaneet huonoja eväitä elämäänsä koulusta, joka sellaiseksi leimattaisiin pelkkien äidinkielitilastojen takia. Päinvastoin, heistä on kasvanut suvaitsevaisia ja erilaisuutta kunnioittavia nuoria. 

Poliittisesti eriytyminen on kuitenkin yksi suurimpia haasteita Turussa ja siksi olemme aloitteestani viimeisen vuoden aikana päättäneet erityisopetusstrategiasta pystyäksemme tarjoamaan parempaa tukea lähikouluissa, aloittaneet selvitystyön painotetun opetuksen järjestämisestä ja sen vaikutuksista lasten ja nuorten hyvinvointiin sekä tehneet konkreettisia muutoksia kouluverkkoon alueellisen segregaation purkamiseksi. Nämä kaikki toimet edistävät tasa-arvoista peruskoulua niiltä osin kuin pystymme siihen vaikuttamaan koulun näkökulmasta. Koulu ei kuitenkaan ole erillinen saareke vaan osa yhteiskuntaa, jossa toimivat paitsi julkiset palvelut niin myös erilaiset järjestöt yhdessä tukien tasapainoista elämää.

Toivon, että tämä keskustelu herättää meidät kaikki ajattelemaan sitä, miten haluamme Suomea jatkossa rakentaa. Siten, että jokainen saa hyvät lähtökohdat elämään vai siten, että lisätään eriytymistä ja siten edistetään yhteiskunnan kahtiajakoa? Jokainen lapsi on laadukkaan perusopetuksen arvoinen. 

Piia Elo

Kasvatuksen ja opetuksen apulaispormestari

Turku